Tieto soinnin takana

Miksi 440? Ja miksi ei?

Jotta orkesteri soisi yhteen, kaikki sopivat yhdestä viitesävelestä: viritystasosta. Nykyään se on 440 hertsiä. Se ei ole luonnonvakio vaan sopimus: päätettiin 1939 kansainvälisessä kokouksessa Lontoossa, ISO otti sen 1955 suositukseksi ja 1975 se kirjattiin standardiksi ISO 16.

432 Hz on se viritystaso, johon Radio 432 on esiasetettu. Se on noin 32 senttiä 440 Hz:n viritystason alapuolella — hädin tuskin kolmannes puolisävelestä. Kaikki sävelet laskevat tasaisesti; musiikki pysyy samana, vain aavistuksen matalampana.

Mitattavissa on juuri tämä: sävelkorkeus, etäisyys sentteinä, suhde 54/55. Kaikki sen ylitse menevä — lämpimämpi, pyöreämpi, miellyttävämpi — on liittämistä ja kuulovaikutelmaa. Radio 432 ei väitä mitään siitä, vaan antaa sinun verrata itse: vaihda, kuuntele, päätä.

Mittaamisen rajat

Kaikkea musiikkia ei voi mitata yhtä hyvin

Mitattava on ääni, joka saapuu sinulle — mittaus, ei erehtymätön totuus.

Klassisessa musiikissa on usein monta soitinta päällekkäin, ja siihen tulee vielä konserttisalin jälkikaiunta — yksittäiset sävelkorkeudet sumenevat siksi enemmän kuin silloin, kun soi vain yksi ääni tai yksi soitin. Teknossa ja sen sukuisessa elektronisessa musiikissa moni asia on tarkoituksella hyvin matalalla (bassot) tai hyvin korkealla (hi-hatit, kohina) ja siten sen alueen ulkopuolella, jolla sävelkorkeuden voi määrittää selvästi.

Osaa äänitteistä ei historiallisestikaan tehty tarkalleen 440 Hz:ssä, tai niiden sävelkorkeus on siirtynyt hieman nauhan nopeuden ja myöhemmän digitoinnin takia — Beatlesin kohdalla tämä on tunnettua. Silloin Radio 432 mittaa rehellisesti sen, mitä äänitteessä todella on, vaikkei se olisi odotettu arvo.

Yksittäinen ääni tai yksittäinen soitin: osoitin pysyy rauhallisena — sävelkorkeus on hyvin määritettävissä.

Monta soitinta päällekkäin tai hyvin matalat/korkeat äänet: osoitin heilahtelee — sävelkorkeus on vain epävarmasti määritettävissä.

Syvemmälle